Munkkiniemen yhteiskoulu ei ole Sykki, Norssi taikka Ressu. Mutta itsetunnossaan ja sisäänpäinkääntyneisyydessään Munkka on ikuinen nelonen – hetkinen, ei todellakaan. Ikuinen kakkonen. Munkkiniemen yhteiskoulu on kenties asiaan vihkiytymättömien mielestä hieman perifeerinen (munkkalainen!) koulu, joka aikoinaan ei alistunut kaupungin kouluksi vaan ns. korvaavaksi kouluksi. Sitä paitsi Munkan kautta Suomeen tulivat sellaiset asiat kuin Broadcasters (Amerikan palvonta), jenkkifudis – ja koripallo! Koripallo todellakin rantautui Munkkaan, sitä pelattiin legendaarisen Pentti Nohynekin (Bubin) takapihalla, Torpan Pojat istuivat Ukko-Munkissa, ja – aivan vakavasti – koripallo on keskeinen osa munkkalaista identiteettiä. Koulun nyt vietetyissä 75-vuotisjuhlassa koripalloilijat palkittiin erillisessä tilaisuudessa. Kysykää vaikka Anssi Rauramolta.
Munkassa puhuttiin aivan yleisesti munkkahengestä, siitä tunteesta, että me kävimme aivan erityistä koulua. Jotkut ohittivat tällaisen olankohautuksella, ehkä syystäkin, mutta me, joihin tämä henki tarttui, uskoimme siihen todella.
Itselleni Munkka oli eräänlainen vapautumistarina. Tulin aiemmin (nimeltä mainitsemattomasta) toisesta koulusta Munkkaan Korkeimman Hallinto-oikeuden päätöksellä. Sen ajan koulupolitiikka oli politisoitunutta, ja äitini (korvaavan koulun lehtori) suivaantui koulujaosta ja halusi minut Munkkaan. Isosiskoni oli jo siellä, ja koulu oli minulle paljon tutumpi jo senkin takia, että olin pelannut Topossa juniorina monta vuotta, mutta nuo Toisen Koulun demarit eivät meinanneet päästää meitä otteestaan, koska Munkkaan hakeutumisesta tuli juuri sinä vuonna varsinainen muoti-ilmiö.
Munkkaan tuleminen oli minulle hämmentävä ja lähes alusta asti positiivinen kokemus. Ala-asteen vietin ”punkkarina”, ja arvosanat olivat sen mukaiset. Sitten Toisessa Koulussa olin varhaispuberteetissa, punastuin joka kerran, kun näin Niina K:n, ja muut oppilaat sanoivat: Hei, taas Kalle punastuu, mikä tietysti pahensi asiaa entisestään. Lopulta olin jopa koulukiusattu, ja muistan lämmöllä skinhead-Palea, joka potkaisi pahinta kiusaajani päähän ja sanoi: ”Jätä Kalle rauhaan”. Suhtautumiseni oli ambivalentti. Tunnen syvää inhoa väkivaltaan sen kaikissa muodoissa, mutta aivan salaa tunsin mielihyvää.
Noh, tulin sitten Munkkaan. Olin edelleen ujo ja punastuvainen, mutta – mitä ihmettä – niin olivat monet muutkin, ja meidän annettiin olla oma itsemme. Lopulta huomasin senkin, että koulussa saattoi olla (kiusaamatta) hyvä oppilas. Luin siis läksyt vartissa, ja yhtäkkiä arvosanani nousivat taivaaseen (suhteessa varsin vaatimattomaan lähtötasoon). Jos (ja vain jos) akateemista koulutusta pitää jonkinlaisena mittarina menestyksestä – mitä se ei todellakaan ole – minusta ei koskaan olisi tullut valtiotieteen tohtoria ilman Munkkiniemen yhteiskoulua.
Opettajat olivat persoonallisuuksia. Kai ne kaikissa kouluissa ovat, mutta hei!, munkkalaisia persoonallisuuksia, lähes eksentrisiä porvareita. Ja niin annettiin oppilaidenkin olla. Kun minulla oli kolminkertainen korvakoru ja pukeuduin viiininpunaiseen kaapuun (sic!) historianopettaja Pirjo Mildh totesi coolisti näyttäväni Leo Tolstoilta.
Opettajia voisi luetella loputtomiin, mutta mainittakoon nyt hengen nostattajina eksentrisistä eksentrisin matematiikanopettaja Aira Tiira, voimistelunopettaja Bubi ja silloinen rehtori Jorma Rytkönen. Muistan, kuinka Rytkönen koulun kevätjuhlissa totesi englanniksi munkkahengestä puhuessaan: ”Good schools do matter”. Jotkut hihittivät, koska emme vielä tienneet, että do-sanalla voi myös korostaa sanaa, ja lause oli kieliopillisesti oikein ellei peräti korkeakulttuurinen. Noh, Munkka opetti.
Munkan jäljet? Koulua käydessäni olin kiinnostunut lähinnä sandinistoista ja Nicaraguasta, Kalevi Kivistöstä ja SKDL:n hajoamisesta, Che Guevaran ikonisesta hahmosta jne. Ja niin annettiin olla. Ei kai mikään koulu olisi niin typerä tai autoritaarinen ja kohtuuton, että se se suoranaisesti vaikuttaisi oppilaiden poliittisiin kantoihin. Otetaan kysymys uudestaan: Munkan jäljet? Vähitellen, vanhemmiten, minusta tuli yhä enemmän porvari, ei eriarvoisuutta tai rahavaltaa palvova porvari, vaan jonkinlainen vastarannan kiiski. Väittelin toki myöhemmin sosiaalipolitiikan laitokselta, eivätkä tietyt vasemmistolaiset elementit minussa mihinkään ole kadonneet – mutta Munkka. Korvaava koulu. Meidän omahyväisyytemme ja sisäänpäinlämpiävyytemme, joka toisia niin ärsyttää. Sanotaan tämä porvarillisesti: ”Good schools do matter”.
1 comment
Hei! Onpa hyvä, että asenteet Munkkiniemen yhteiskoulussa muuttuivat Jorma Rytkösen rehtorikaudella. Itse opiskelin koulussa lähinnä Jussi Saukkosen ollessa rehtori. Hän oli entinen kokoomuspuolueen puheenjohtaja ja mielipiteet sen mukaisia. Hän opetti myös historiaa ja myös minun matematiikan luokalleni aivan 70-luvun alussa. Pidimme tilastoa hänen poissaoloistaan tunneilta. Poissa hän oli 30 % ajasta. Opi siinä sitten historiaa.
Jussi Saukkosen vaimo oli myös koulussa opettajana ja miestäänkin avoimemmin erittäin konservatiivinen. Kun itse olin kouluaikoina hyvin vasemmistolainen ja esittelin mielipiteitäni varsin ahkerasti, hän suhtautui minuun suorastaan vihamielisesti ja oli erittäin ilkeä.
Koulussa oli toki monia hyviäkin opettajia, joista mainittakoon erityisesti Aarne Salminen, jolla selvästi oli Saukkosia huomattavasti laajempi elämännäkemys ja kyky hyödyntää oppilaan yhteiskunnallinen kiinnostus opetustuntien aktivoimiseen.
Opetuksen tasosta koulussa en valita ollenkaan, mutta koulun yleinen asenneilmapiiri oli 60- luvulla ja 70-luvun alussa suvaitsematon ja konservatiivinen.
v. 1973 ylioppilas