En todellakaan ole mikään teatterikriitikko, mutta yhteiskuntatieteellisesti (tai arkisesti) voisi tehdä pari havaintoa Kaspar Hauserista Q-teatterissa.
Aikalaisdiagnoosia siinä tehdään, terävällä tavalla. Kaspar Hauserin tyhjyys tuntuu toimivan metaforana modernista ihmisestä, joka joidenkin sosiologien mukaan tarkoittaa ”elämän tyhjenemistä”.
Sen puolestaan tulkitsisin Semi Purhosen sukupolvia koskevan väitöskirjan mannheimilaisen sukupolviteorian kautta. Kyse on – jos oikein olen ymmärtänyt – siitä, että aikalais- ja sukupolvikokemusta tuottavat osaltaan tietyt avainkokemukset, kuten 60-lukulaisia Vanhan valtaus jne.
Minun sukupolveani määrittää oikeastaan kaksi asiaa. Yhtäältä jotkut väittävät, että sukupolvikokemuksia meillä ei ole. Olen eri mieltä. Eläminen ”pommin varjossa”, siis kylmä sota ja kolmannen maailmansodan odottaminen, määrittivät osaltaan meidän sukupolvikomustamme.
Toisaalta ”elämän tyhjenemisen” väite ei ole hatusta vedetty. Vaikkapa Facebookissa kiertää tällä hetkellä sukupolvikysely, jossa meidän (ai niin, olen syntynyt 1969) sukupolveamme määrittävät tv-ohjelmat, vaikkapa Dallas ja Ritari Ässä. On siellä mukana Tshernobylkin, happosateet ja vihreän liikehdinnän nousu.
Itse asiaan: Kaspar Hauser on todella hyvä näytelmä. Siinä tulee voimakkaasti esiin ”halu haluta”. Se puolestaan on Nietzschen termi ”viimeiselle ihmiselle”, ihmiselle, jonka elämä on modernissa maailmassa kutistunut siihen, että hän vain haluaa pidempää elämää – elämää, josta puuttuu kaikki into ja raivo, kaikki aristokraattisuus, kaikki todellinen elämä (Nietzschen aristokraattisen ihmiskuvan ja nihilismin voiton mukaisesti).
Näytelmä, etenkin toisella puoliajalla, repii esiin halua haluta – ja se ilmaistaan usein luettelonomaisesti. Kuulostaa tylsältä, mutta toteutus on uskomattoman hyvä ja lahjakas.
Kolme näyttelijää näyttelee Kasparia. Lotta Kaihua esittää uskomattoman monologin pakon edessä siitä, mitä kaikkea hän haluaa. Ja lista on loputon ja täysin ristiriitainen, vailla mitään koherenssia.
Eero Ritala ja Jussi Nikkilä puolestaan istuvat tylsistyneenä sohvalla, ja heidän luettelomainen dialoginsa – joka levottomuudessaan pysyy uskomattomalla tavalla kasassa – naurattaa (ja jälkikäteen antaa ajattelemisen aihetta). Dialogi (oikeastaan luettelo) täydentyy, kun Lotta Kaihua tulee mukaan, ja dialogi muuttuu kolmen ihmisen päällepuhumiseksi, jota pitäisin mestarillisena saavutuksena.
Ennnen kaikkea (ja nyt tullaan sosiologiaan) rakastin näytelmässä sitä, että se ei sisältänyt naiivia kulutusyhteiskunnan tyhjyyttä korostava ”kriittisyyttä”. Kyllä siitä kritiikin voi löytää, mutta se tehdään juuri tästä ajasta käsin.
Pidän sosiologian alennustilana esimerkiksi Neil Postmanin kirjaa Viihdytämme itsemme hengiltä (1985). Näissä tuon ajan – sanoisin sitä kuitenkin 1970-luvuksi – viihteen katsottiin tylsistyttävän ihmisen lopullisesti. Tämä on tätä ”kun avaan tv:n, heitän aivot narikkaan” – arkipuhetta.
Minä en ainakaan heitä aivoja narikkaan. Päin vastoin televisiota tulee katsoa intensiivisemmin, ei taustahälynä vaan todella uppoutuen ohjelmaan. On tosin huomautettava, että Postmanin aikoihin tv oli alennustilassa.
Mielestäni tuossa 1990-luvulla tapahtui suuri käänne, jota aluksi edustivat esimerkiksi Villi pohjola ja Twin Peaks, sittemmin jotkut HBO:n laatusarjoista.
Takaisin näytetelmään. Käsikirjoittajat (ja ohjaaja) Akse Petterson ja Johannes Ekholm eivät sorru mihinkään typerään kaksijakoisuuteen, jossa vaikkapa ”ennen oli paremmin”, tai ”kapitalismi tuhoaa meidät”. He kulkevat vain ja ainoastaan tässä ajassa. Niinpä kyse ei ole varsinaisesta ”kriittisestä teatterista” vaan aikalaisdiagnoosista, joka tekee hyvin, hyvin levottomaksi.
Hehkutusta tästä näytelmästä on tullut jo valtava määrä, joten alan jo lopetella. – Mutta jos haluat tarkastella omaa tyhjyyttäsi ja ”halua haluta” tässä ajassa – ilman mitään pelastusta tai vaihtoehtoa – hanki lippu. Haluat sen.