Q-teatterin ”Ihanat ihmiset” on tärkeimpiä syksyn ensi-iltoja. Erityisesti sen temporaalinen tai ajallinen kerronta on vallan mainioita. Ei ole mikään uutuus käyttää vaihtoehtoisia todellisuuksia tai spekulatiivisia kerrontatapoja teatterissa tai elokuvassa, mutta tässä näytelmässä se toimii erittäin hyvin.

Kenties kolme teemaa kannattaisi nostaa erityisesti esiin. Ensinnäkin kyse on ajan hajauttamisesta ja sen lahjakkaasta kerronnasta. Toiseksi näyttelijäkaarti Jani Volanen, Minna Haapkylä, Elina Hietala ja Jussi Nikkilä tekevät näytelmästä niin hyvän. Erityisesti haluaisin nostaa esiin Jani Volasen ja Minna Haapkylän esittämässä (ylempää keskiluokkaa) – ja miksei saman tien Elina Hietalan irrationaalisuutta edustavana hahmona ja Jussi Nikkilän karmistuttavana realismin airueena. Siinä koko kaarti.

Elina Hietala tuo esiin irrationaalisen, hallitsemattoman elementin – ja Jussi Nikkilä (minulle pienenä yllätyksenä) toi esiin inhottavan reaalisen maailman (tässä keskiluokkakuplassa), jonka tarkoitus oli ärsyttää, joka ärsytti ja joka kantoi näytelmän hyvä ihminen/huono ihminen -dialektiikan hyvällä (epäkatarttisella) tavalla esiin. Turpaan olisi halunnut vetää, mutta juuri se oli tarkoitus. Hyvä!

Myös Jani-Matti Salon lavastus ja valosuunnittelu on ansiokkaana nostettava esiin.

Itse näytelmän ideaan. Lyhyesti sanoen kyse on siitä, mikä tekee ihmisestä hyvän ja mikä on sattuman osuus siinä. Kehyskertomus – joka on siis koko ajan liikkessä; mitä todella tapahtui, mitä ei – toimii, vaikka kehys on kenties hieman kliseinen mutta tärkeä (auttaako hädässä olevaa ihmistä – jonka hädän on itse tuottanut – vai ei). Tässä on pieni moralismin harha. Vaikka näytelmässä on kyse huumeista, yhtä hyvin voisi kysyä, auttaako porttikongissa makaavaa spugea vai ei.
Kerronta on kuitenkin hyvää. Filosofisesti ajatellen (siis kysymys siitä, onko hyvä ihminen vai ei) pelkistyy siihen, antaako peiton lämmikkeeksi vai ei. Hyvä ihminen kai antaisi peiton, paha ei. Ja juuri tämä dualismi arveluttaa ylemmän keskiluokan paria (Volanen ja Haapkylä). Heille hyvyydeksi riittäisi, että he yrittivät, he antoivat peiton. Peitosta kasvaa siis eräänlainen pseudosymboli ihmisen hyvyydelle. Mainio katseen harhautus.

Näytelmän todellinen kysymys on kuitenkin se, kuinka sattuma ohjaa kohtaloa: olemmeko syyllisiä hyvistä teoistamme vai sattumasta kuitenkin? Lopputulema ei määritä ”hyvyyttä”, se on vain sattuman soittoa – ja samalla kysymys siitä kuollako vai ei, miten meidän ”hyvyytemme” on merkityksetön sattumuksen saatossa. Toisaalta, moralistisemmin, me olemme syyllisiä teoistamme oli peittoa tai ei. Ikään kuin moraalimme lepäisi vain sattuman varassa. Antti Hietalan näkemyksessä sattumalle ei anneta armoa.

Elina Hietala edustaa tätä irrationaalista ja arveluttavaa maailmaa. Huolimattomasti huumeita, niitä tarjotaan lisää ja epätietoisuus siitä mitä tapahtui. 

Pidin käsikirjoittajan ja ohjaajan Antti Hietalan tavasta asettaa tämä dualismi, mutta se oli kenties liian etäännyttävä tai läheinen. Olisin mieluummin nähnyt jonkin pultsari-kohtalon, mutta se ei tietenkään ollut Hietalan tarkoitus. Hän halusi kuvata keskiluokkaa, ja siinä hän myös onnistui. Pieni kysymys jää riivamaan: mitä on keskiluokka? Tuskin sitä kokaiinilla määritetään.

Lyhyt arvostelu: Kyllä, kannattaa mennä katsomaan. Huumeitta tai ei. Ottakaa pyyhe peitoksi mukaan. Douglas Adamsillekin se on tärkeä.