Helsingissä järjestettiin Pride-kulkue heinäkuun alussa. Tämä vuotuinen tapahtuma on ollut minulle vähän ongelmallinen: yhtäältä on itsestään selvää, että olen vähemmistöjen ja yleisen ilmapiirin vapautumisen puolella. Toisaalta olen pitänyt linjanani, etten marssi minkään, siis minkään, lipun alla.

Sateenkaarilippu on vieläpä erityisen ongelmallinen, koska se implisiittisesti kuvastaa kaikkia ihmisiä, värejä ja suuntauksia. Pikkutarkka voi etsiä sateenkaarilipun väreistä tunnuksia, jotka viittaavat eri alakulttuureihin, lesboihin, homoihin, biseksuaaleihin jne. Sama pikkutarkkuus heijastuu myös englannin kielessä, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin viitataan vaikka LGBT-lyhenteellä (lesbian, gay, bi, trans…)

Jos tätä ajattelua jatketaan, nimirimpsusta voi tulla vaikka kuinka pitkä, ja juuri tämä listamaisuus on mielestäni perustaltaan kyseenalainen. Pitääkö jokaisen saada identiteetti ja sen varassa julkinen tunnustus vähemmistöasemastaan?

Tavallaan vastustan identiteettejä, jotka on muodostettu niinkin kummallisen (tai triviaalin) asian kuin seksuaalisuuden varaan.

Asenteessani on vähän naiivia anarkismia. Tieteellisesti perustelen identiteettivastaisuuttani poliittisen teorian valossa.

Ajatuskulku menee näin: valtio tai yleinen julkisuus tunnustavat seksuaalivähemmistön ja sen oikeudet ja samalla palauttavat siunauksensa identiteetin muodossa. Näin vaikkapa homojen oikeudet tunnustetaan, ja he saavat nauttia tästä valtiollisesta oikeudestaan homo-identiteetin kanssa, mutta vain tällä annetulla identiteetillä, sen oikeuksien valossa.

Kyse tunnustamisesta kuuluu hegeliläiseen poliittiseen teoriaan, ja tunnustaminen (Anerkennung, Recognition) on aina valtiollinen/julkinen tapahtuma.

Emansipaatioajattelu kulkee hieman samalla tavalla. Ajatellaan, että on jokin “alkuperäinen” sorrettu identiteetti (sukupuoli, etnisiteetti, seksuaali-identiteetti), ja maailman modernisoituessa ja moniarvoistuessa nämä vähemmistöt pääsevät esiin, saavat äänioikeuden ja vihdoin vaikkapa avioliitto-oikeuden.

Ongelma on se, että sorretun identiteetin katsotaan olevan ”aito”, eikä sitä nähdä historiallisesti muuttuneena, sorron muovaamana tai eri tavoin eri ajassa ilmenevänä.

Tässä aukeaa myös yhteys konservatiivisiin arvoihin. Konservatiivit eivät voi hyväksyä sitä, että naiseus, seksuaalisuus, identiteetti jne. voisivat olla ajassa ja paikassa muuttuvia asioita. Siksi he haluaisivat ”puhua asioista niiden oikeilla nimillä”. Toisaalta myös monet konstruktionistit kulkevat hakoteille, jos he tulkitsevat sukupuolen jne. olevan ihan mitä tahansa, puhdas konstruktio.

Jos oikein syvälle filosofiaan mennään, uusia (vähemmistö)identiteettejä voidaan kutsua italialaisen filosofin Gianni Vattimon ihanaa käsitettä lainatakseni “valtiollisesti uudelleenkodifioiduiksi juridis-sosiaalisiksi identiteeteiksi”.

***

Okei, tässä vaiheessa on viimeistään paljastettava mietteeni tämän vuoden Pride-kulkueesta. Kun katsoin Mannerheimintiellä ja Espalla kulkuetta (n. 30 000!) ja tarkastelin kaikkia eri ryhmiä ja instituutioita, jotka olivat eri lipuin liikkeellä, tunsin itseni täysin naurettavaksi poliittisen teorian rakennelmien alla.

Muistissani oli vielä amerikkalaisen Anything That Moves -lehden pääkirjoitus “Fuck Identity”. Sen juju on siinä, että mitään identiteettiä ei tarvitse, eikä täydy, rakentaa sen varaan, ketä panee tai kuka panee sinua (tai mitä ikinä tehdäänkään). “Fuck Identity” tarkoittaa siis “nussimisidentiteettiä” ja samalla sitä, että mitään identiteettiä ei tarvita: identiteetit vittuun (sic!), Fuck Identity.

Mä kierrätän tämän vielä populaarikulttuurin kautta. Muistiin tulee tv-sarja Melrose Place (1992–1999) ja sen ensimmäisen tuotantokauden kaksi hahmoa: yksi kiintiömusta ja yksi kiintiöhomo. Kun nämä vähemmistöt saivat näin näkyvän roolin amerikkalaisessa tv-sarjassa, tapahtui sama identiteettikäännös kuin poliittisessa teoriassa. Suuren yleisön edessä oli uskaliaasti vähemmistöjä, ja voi jumalauta, miten tylsiä nämä hahmot olivat!

Sai olla musta ja sai olla homo mutta vain jos on “kunnon musta” tai “kunnon homo” – täysin kesytetty ja ontto versio jonkinlaisesta ihmisentapaisesta. Okei, näillä hahmoilla oli vähän paheita. Musta tyttö oli “vähän nipo” ja homolta ei liiennyt aikaa ystäville, koska hän teki koko ajan hyväntekeväisyyttä eri järjestöissä, yli voimavarojensa. Fuck identity, indeed! Myöhemmillä tuotantokausilla heidät onneksi poistettiin sarjaa pilaamasta.

Siksi pikku anarkistiminäni oli huolissaan Pride-kulkuetta katsoessaan. Kunnolliset kokoomushomot, THL:n järjestöt, SAK, dragit, karhut, rekat… Etsin itselleni sopivaa lippua. Sellaista, jossa itseään ei voi oikein heteroksi kutsua, mutta ei aivan homoksikaan. (Olen kyllä yrittänyt, mutta identiteettiä en ole niistä kummastakaan saanut revittyä.) Mielessäni oli ajatus lipusta, jossa voisi lukea vaikka “It’s Complicated” tai “Olin nuori, tarvitsin rahaa”. Jotain jossa identiteettiä ei otettaisi vakavasti.

Ai niin, ja anarkistit! Siis tuo Fuck Identity -jengi, joka marssii Pink/Black-lipun kanssa. He puhuvat joskus mieluummin iskusanalla #shame eikä #pride. Heitähän minun piti kai sympata. He ovat hyljeksittyjä sateenkaaripiireissä (tai ehkä he kapinallisina vain haluavat ajatella niin) ja siksi he kulkevat kulkueen viimeisenä.

Mitä näinkään? Jonkin pikkuporukan, joka oli pukeutunut vähän punkahtavasti, vähän gootahtavasti – ja sitten ne vielä huusivat “vallankumous!”. Mikä vallankumous?, aloin jo ajatella. Ei ainakaan minun! Täysi killjoy-porukka iloisten ihmisten keskellä. Kakaroita, ajattelin.

Oli aika ottaa askel taaksepäin. Valtava kulkue, heinäkuinen Helsinki täynnä turisteja. Valokuvia, hymyileviä ihmisiä, hurraamista.

Olin ajatellut, että muut ottavat tuon identiteettitouhun tosissaan, minä-snobi ei identiteettiä hyväksy. Nyt tajusin, miten täydellisesti olin arvioinut tapahtuman luonteen väärin.

Ei, en löytänyt itselleni sopivaa lippua enkä sellaista enää halunnut löytääkään. Kesäinen kotikaupunkini näytti parhaat kasvonsa ja asenteensa. Se huusi jokaiselle ihmiselle (oli identiteettiä tai ei): “Tervetuloa! Nauti!” Tämä on kaupunki, jossa haluan asua.

Tarinan opetus ei ole siinä, että poliittinen teoria olisi paskanjauhamista. Sen opetus on siinä, että olin täysin ohittanut Priden luonteen kaupunkitapahtumana, karnevaalina ja suvaitsevaisuuden näyttämönä.

Yhtäkkiä sateenkaarilippu kelpasi minulle aivan mainiosti. Tässähän on vielä töitä tehtävänä: Venäjä, Florida, Afrikka, teinien itsemurhat… Tämän suhteen en enää snobbaile ja ota itseäni niin vakavasti – ja vieläpä luule, että muut ottavat identiteettinsä liian vakavasti.

Ongelma siitä, etten “koskaan marssi minkään lipun alla”, ratkesikin siihen, että lippu on ihan hyvä, marssiminen vain on ikävää. Ilmeisesti lipun alla voi tehdä kaikkea muutakin kuin marssia: riekkua, laulaa, tanssia… whatever. Se ei ole tärkeää. Itseään ei tarvitse ottaa niin vakavasti, asian voi. Ja sen taas voi näyttää ihan miten huvittaa.