“Ruoka on uusi uskonto” -argumentti vaikuttaa joskus pätevältä. Parhaiten sen voi kai hahmottaa Ulrich Beckin käsitteellä ‘riskiyhteiskunta’.
Sen mukaan aikamme ongelmat (ilmasto, pandemiat, ruokatuonto, terveys) tapahtuvat tyypillisesti globaalilla tasolla, mutta niiden kohde tai paikka on yksilöt ja heidän elämäntavalliset “vastuut ja valinnat”.
Näiden asioiden (globaali/yksilö) välillä ei ole enää puskuria ja turvaa niin kuin kansallisvaltion turvaverkostot ja esim. vakiintunut lääketiede ja asiantuntijuus. Tämä näkyy tiedevastaisuudessa todella ikävästi juuri nyt.
Yksilö ei luota vanhoihin malleihin vaan luo eräänlaisia radikaaleja luottamussuhteita hallitsemaan omia tilanteitaan. Olennaiseksi nousevat “toiset mielipiteet”. Kun lääkärin antama valistuksellinen tieto on epämiellyttävää, voi aina etsiä toisen lääkärin tai jonkin ei-tieteellisen uskomuksen.
Koska luottamus ei perusteeltaan ole ikinä täysin selitettävissä, siihen kuuluu jonkinlainen uskonhyppy, jonkin koulukunnan kelkkaan hyppääminen. Toiset mielipiteet ja toiset valinnat kohtaavat luottamuskilpailussa, jonka sävy on aina pseudouskonnollinen, siis vahvan luottamuussiteen sitominen asiaan, joka ei ole yksiselitteisesti palautettavissa rationaalisiin perusteisiin, ja juuri rationaalisuus on yksi uhanalaiseksi tulleista “vanhaa” edustavista zombie-kategorioista.
Mitä tapahtuu, kun ruokavaliosta tulee uskonnollinen hyppy? Yksilöt tarttuvat erilaisiin hurjankin tuntuisiin ruokavalintoihin. Valintojen välillä käydään uskontokuntasotaa, joka näin on vain luottamusten välisiä konflikteja ja sellaisena hyvin repiviä, kun vanhat varmuudet ovat kadonneet tai syrjäytetty.
Hesarissa juuri joku ex-vege-kolumnisti hehkutti liharuoan ihanuutta täysin uskonnollisella paatoksella. Nyt kasvisruoka oli luemma aivan luokatonta. Teksti oli juuri niin kiinnostavaa kuin ex-alkkiksen omahyväinen jauhanta siitä, kuinka hänen tahdonvoimansa on aivan uskomattoman vahvaa. Sellaista, mihin muut eivät koskaan yllä.
Ruoka uskontona -argumentti elää vielä suhteessa yksilöihin tai koulukuntiin, jotka pääsevät taivaaseen, ja niihin, jotka eivät koskaan sitä tavoita. Kukaan ei tunnu olevan yhtä ilkeä ja musta sydämeltään kuin oman ruokavalionsa valinnut ja siihen vahvasti luottava yksilö, joka todistaa muiden kuolemaa ja vahvistaa omaa tunnettaan varmuudesta. “Kappas kun tuokin kuoli syöpään välteltyään hiilihydraatteja”, “Ei tuokaan pitkälle päässyt Atkinsonin dieetillä”.
Näiden konfliktien kentät näkyvät yhä räikeämmin jopa tiedeyhteisössä (joka on imaistu mukaan tähän tiedevastaiseen riskiyhteiskuntaan).
Kun Robert Atkins kuoli (liukastumalla), yleinen reaktio oli tasoa “no eipä tuokaan jäänyt henkiin”, “Hah-hah, kuolema korjaa satoa”. Kun C-vitaminiin massiivista syömistä suosittanut Linus Pauling kuoli eturauhassyöpään (vaikka juuri syöpäriskiä c-vitamiinin piti vähentää), riemu oli joissain lääkäreissä ja dieteetikoissa ällistyttävää. Suomessakin siitä paljon uutisoitiin. “Se ja se kuoli, hah-hah-haa”, “Ai sekin, hi-hi-hi”.
Vanhoissa lääkäri- ja tiedeyhteisöissä kuolemantapauksiin reagoitiin asiallisemmin, ehkä vähän konservatiivisemmin. Mutta näiden yhteisöjen perusta ei ollutkaan uskonsodat vaan ideaali tieteenalan kehittymisestä.
Tämä ideaali on kadonnut, ja yhtäkkiä kaikki: lääkärit, tiedemiehet, horoskooppien laatijat, verkon ravitsemustieteilijät, ovatkin samalla viivalla. Tarjoamassa helppoja ratkaisuja siitä, mitä syödä, millaisella asiantuntijuudella tahansa.
Kun luin perustutkintoa suorittaessani aikalaisdiagnostiikkaa, hehkutin muiden mukana uutta aikaa, joka nimettiin joskus jälkimoderniksi tai refleksiiviseksi tai notkeaksi moderniksi, sillä nämät visiot avasivat näkymän yhteiskuntien hajoamisesta, kun rationaalisuus ja ’modernin projekti’ syrjäytyisivät jonkinlaisen uuspakanallisuuden ja estetiikan tieltä. Nyt näin todella näyttää tapahtuneen, ja se onkin karmeaa.