Netflixin katsojat, jouluhuomautus!

Netflix on aloittanut mielenkiintoisen julkaisustrategian. Verkkoon ja valokaapeliin ilmestyy lähes varoittamatta omaperäisiä sarjoja, joita ei markkinoida lainkaan tai vain vähän etukäteen.

Tunnetuin esimerkki tästä on ollut Stanger Things, joka sai nopeasti pienen fanijoukon huomion. Sarjan maine alkoi hiljalleen kasvaa, ja syystäkin. Sen omalaatuinen uudelta tuntuva ote sai erinomaisen vastaanoton

Netflixiä ei sido näissä kokeiluissa suurten kanavien riippuvuus sisällöllisistä kompromisseista ja arvosteluista. Sarjoja tuotetaan kaikessa hiljaisuudessa, ja on selvää, että kokeiluihin sisältyy täysiä floppeja.

Vaikuttaa siltä, että sarjoissa haetaan jo jotain ”netflixmäisyyttä”. Niiden viitekehys on hyvin väljästi fantasia, yliluonnollinen, jonkinlainen low-fi-scifi tai ainakin näillä aiheilla flirttailu.

Suuret tuotantoyhtiöt ovat tehneet sarjoja, kuten Lost, Heroes ja moni muu. Uudet Netlixin sarjat ovat kuitenkin kokeilevampia ja vähemmän mahtipontisia.

Jonkinlainen analogia voisi olla start up -yritykset. Netflix tekee start up -sarjoja, riskisijoituksia, joiden tuotantokustannukset eivät kuitenkaan suistu täysin raiteiltaan.

Netflixiä vapauttaa kokeiluihin myös se, ettei sillä ole jättimäisiä produktioita niin kuin HBO:n kohdalla on käynyt vaikkapa Game of Thronesin ja Westworldin kanssa. Niistä alkaa jo tulla HBO:n tunnusmerkki.

***

Sitten aiheeseen: joululoma on binge-katsomisen juhla-aika. Sarja saattaa mennä vuorokaudessa–parissa.

Kaksi suositusta: Sense8 (ilmestyi vaivihkaa jo kesällä) ja OA (ilmestyi yhtäkkiä täydestä hiljaisuudesta 16.12. ruutuun). Sitä ei ole edes ehditty arvioida kunnolla ”Mistä helvetistä tässä on kysymys?” -parahduksia lukuun ottamatta.

Kuten Stranger Thingsissä, näissäkin sarjoissa on jonkinlainen, aika hankalasti määriteltävä, yliluonnollinen elementti – ilmapiiri, jota yritin edellä kuvata.

***

Asiaan. En spoilaa. (OA:n avausta vähän, mutta jostain täytyy päästä sisään.)

Sense8:a haluan syvästi suositella. Mitenköhän sitä kuvailisi? Siinä on joukko rikkinäisiä ihmisiä, mutta kun he liittyvät yhteen, he ovat enemmän kuin osiensa summa, ja rakkaus voittaa kaiken.

Ai jaa?

Kun poistaa tuosta kuvauksesta kaiken ironian, kyynisyyden ja matalamielisyyden, alkaa olla sarjan jäljillä.

Sense8:t ovat erillisiä ihmisiä, mutta he jakavat samoja kokemuksia, tosin omassa ympäristössään: rakkautta, syrjintää, seksiä, suruja, kostoa ja väkivaltaa.

He alkavat tulla yhä tietoisemmiksi toisistaan, he osallistuvat toistensa maailmaan ja jakavat toistensa kokemuksia.

Ennen kaikkea he tulkitsevat jatkuvasti maailmaa toistensa silmin, ja totta vie ruumiillisuuden kautta, ja siksikin sarja on todellinen suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden ylistys.

Mainitsinko seksin?

Sarjassa on kenties kiihkein näkemäni ryhmäseksikohtaus. En tosin ole varma, näytettiinkö siinä yhtään mitään, fragmenteista se taisi koostua, mutta jumalauta se oli hot!

Jos haluaa seurata scifi-juonta, kannattaa tehdä niin. Yhtä hyvin voi kuitenkin unohtaa pitkäksi ajaksi juonen kuljetuksen ja seurata maailmaa tavalla, joka tuo ehkä mieleen Wim Wendersin Berliinin taivaan alla (1987) tai Jim Jarmuschin Night on Earthin (1991).

Sense8:n huumori on tosin purskahtelevampaa. Ja maallisempaa.

Nämä lukutavat eivät ole millään tavalla toisiansa pois sulkevia tai hierarkkisia. Yliluonnollinen ja, sanoisinko runollinen, kietoutuvat hienosti yhteen, ovat yhtä.

Tekijöinä ovat Wachowskin sisaret, Lana ja Lilly Wachowski, jotka myös Matrixin luojina (ja tuolloin vielä miehinä) saatetaan muistaa.

***

Sitten on tapaus OA.

Se liikkuu koko ajan vähän väärässä asennossa. Olisiko tämä jo tekotaiteellista skeidaa? Onko tämä aivan lapsellista? Mitä tässä ajetaan takaa? Keille tämä on suunnattu? Tämähän on aivan mahdoton.

Tätä sarjaa suosittelisin nimenomaan ahmimissarjaksi (kahdeksan jaksoa). Sarja ei taitaisi kestää viikoittaista katsomista. Sen maailma on niin ahdistavan hauras – ja kuitenkin intensiivinen.

Sarjan keskiössä – henkilössä, jonka ympärille koko sarja rakentuu – on seitsemän vuotta sitten kadonnut tyttö/nainen (Prairie/OA), joka palaa kotikaupunkiinsa (jonkinlainen nowhere-nykylama-Amerikka) näkökykynsä takaisin saaneena.

No, ympärille on heti koottava viisikko rikkinäisiä ihmisiä kuuntelemaan naisen tarinaa. Americana-kerrontamuoto, joka on läpikotaisin tuttu vaikkapa Stephen Kingiltä ja Steven Spielbergilta, lähtee taas kerran pyörittämään pikkukaupungin traumoja.

Tässä voi nähdä selvän yhteyden Stanger Things -sarjaan, mutta muuten vertailu ei ole kovin hedelmällinen, vaikka sellaista tunnutaan tivattavan.

Alussa Prairie alkaa kertoa tarinaansa. Se alkaa (vähintäänkin yllättävästi) siitä, kuinka Prairie syntyi oligarkkiperheeseen 1980-luvun lopun Venäjällä. Tässä vaiheessa – kun jaksoa on kulunut n. 40 minuuttia – ruutuun tulevat sarjan alkutekstit: A Netflix Original Series.

Suurin osa sarjasta tapahtuu kuitenkin takautuvasti lasi-ikkunaisessa vankilassa.

Prairien on kaapannut tiedemies, joka tutkii rajakokemuksia. Sellaisia, joissa henkilö on kuollut mutta ”palannut henkiin” tuonpuoleisesta.

Toisinaan voi ajatella, että nyt kerronnan sisältö, se mitä halutaan välittää, on tarinaa yrittämisestä ja toistosta, halusta vapauteen.

Miten kuvata se katsojalle? Tehdä kohtauksia, jotka toistavat ja toistavat, ja yrittävät sanoa jotakin, menevät pieleen ja yrittävät uudelleen. Tässä vaiheessa (katsoja) haluaa vapauteen.

Ja sitten sarjaan jää nalkkiin.

Vaihtoehtoisia luku/katsomistapoja viriää koko ajan eloon, mutta on turha odottaa mitään katarttista selkeyttä. Kummallinen klaustrofobinen tunnelma, jossa vankila siirtyy katsojankin päähän, jää vallitsevaksi olotilaksi.

Tiivistän. Tämä sarja on hard core -sarja kokeilevan tv-draaman faneille ja kenties kriitikoille. Tässä tehdään jotain aivan muuta. Eikä se ole aina kivaa katsottavaa.

Vilkaisin nyt sarjan saamia kritiikkejä (vasta muutama lehti, The Guardian etunenässä, on ehtinyt noteerata sen toissa päivänä). Sama juttu muilla katsojilla:

”Minkä helvetin takia jouduin koukkuun tähän sarjaan, joka ei palkitse, mutta jossa taatusti on jotain?”

”En olisi halunnut pitää tästä sarjasta, mutta vastahakoisesti pidin, vähän.”

Ja tästä on aivan pakko puhua: ”Siis oletko jo nähnyt sen? Mitä helvettiä siinä tapahtuu? Oletko *jo*?”

Noh, se OA:sta.

***

Mainitsinko sarjan Sense8? Rakkautta, ihmisyyttä, lämpöä.

Sense8 nousee toivottavasti tänä jouluna It’s a Wonderful Lifen rinnalle uskoa ihmiseen ja erilaisuuteen palauttavana joulun Suurena Tarinana. Sen se ansaitsee.

EDIT 27.12.2016 Sense8:n kaksituntinen jouluspesiaali ilmestyi pari päivää sitten. Siitä lisää pian.