1800-luvun jälkipuolella moni asia Suomessa muuttui. Nälkävuodet 1867–1868 johtivat moniin uudistuksiin, ja vuosisadan lopulla kehitys kiihtyi monella alalla.

Suomi oli pitkään jakaantuneena kahteen erilaiseen kulttuuriin, joiden raja noudatteli väljästi Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Raja ilmeni muun muassa leipäkulttuureissa. Lännessä syötiin kuivaa leipää ja idässä syötiin pehmeää leipää.

1800-luvun säätyläiset pitivät suomalaista rahvasta usein takapajuisena ja ennakkoluuloisena. Esimerkiksi savupirteistä ja kaskiviljelystä luovuttiin varsin myöhään.

Suomalaisten elinolosuhteita tutkinut filosofian tohtori Ulla Koskinen ymmärtää entisten sukupolvien muutosvastarintaa. Kovassa ilmastossa ja köyhissä oloissa uusien tapojen ja viljelymenetelmien omaksuminen oli aina suuri riski, joka saattoi johtaa katastrofiin.

Tavallisen ihmisen elinolosuhteet ennen 1800-luvun lopulla alkanutta varsinaista teollistumista olivat Suomessa todella kovat. Nälkä oli alituinen uhka muulloinkin kuin suurina nälkävuosina. Huonoja satoja tuli tuon tuosta ja usein normaalina satovuotenakin piti turvautua pettuleipään.

Tilattoman väestön elinolot olivat 1800-luvulla niin huonot, että raskas ja epäterveellinen tehdastyökin nähtiin parannuksena. Jopa lapsityövoiman käyttöä tehtaissa perusteltiin sillä, että työ takasi lapsille ruoan, toisin kuin maatyö.

Linkki ohjemaan tässä.