Valkoisen eurooppalaisen miehen totaalinen surkastuminen tulee parhaimmin esiin tässä: Kun 1900-luvulla naistutkimuksessa ja etnisesti tietoisessa historiantulkinnassa alettiin (aiheellisesti) kritisoida miesten lähes totaalista yliedustusta ja valtaa, kyse oli tilanteesta, jossa ”eurooppalaiset, valkoiset miehet” olivat hallinneet koko maailman filosofiaa ja tiedettä aina Platonista vähintäänkin Russeliin; Aristoteleesta Einsteiniin. Kritiikin aihe oli yhtäältä rodullisesti täysin vääristynyt tilanne ja orjayhteiskunnat antiikissa, toisaalta vaikkapa lukuisten tiedemiesten työhön osallistuneiden vaimojen ja naistieteilijöiden unohtaminen (vaikkapa kuningatar Kristiina ja Marie Curie).

Ajatellaan asiaa miesten perspektiivistä. Jättiläinen oli toki kyseenalaistettava, mutta valkoiset eurooppalaiset miehet osallistuivat tieteeseen ja julkiseen keskusteluun dominanssilla. Sulkeistetaan hetkeksi kritiikki: valkoiset eurooppalaiset miehet tutkivat tiedettä ja yhteiskunnalliset epäkohdat olivat heidän kritiikkinsä kohde viimeistään 1700-luvun ns. porvarillisessa julkisuuden tilassa, jossa asioista väiteltiin; argumentit taistelivat, eivät aina henkilöt. Nyt: ”valkoiset, eurooppalaiset miehet” ovat korkeintaan makumiljöö tai elämäntapa. Se saa lisää attribuutteja: ”valkoiset, keskiluokkaiset, heteroseksuaaliset, lihaa syövät miehet”. Ei todellakaan ole enää kyse sivistyksen sukupuolittuneisuudesta; nyt on kyse ”tavallisuudesta”, jota naiset, homot, etnisiteetit ym. vaarantavat.

 ”Valkoinen, eurooppalainen mies” on nyt populistipuolueiden abstrakti keskus: itseensä käpertynyt hetero-lihansyöjä, joka haluaa puolustaa ”tavallisuuttaan” ja konservatiivisia sukupuoliasenteitaan. Tämä on ”valkoisen, eurooppalaisen miehen” tragedia. Romahdus yliedustuksesta, julkisesta keskustelusta ja tieteellisestä vallasta nykyiseen itsekäpertyneisyyden siilipuolustukseen. Kritiikki oli aikoinaan oikeutettua – nyt on vain sääli siitä, pitäisikö lyötyä lyödä vielä lisää.