Brändääminen alkoi Suomessa jo 1600-luvulla kun ensimmäiset ruukit perustettiin, kertoo markkinoinnin asiantuntija Timo Leppänen. Tällainen varhainen brändi on esimerkiksi Fiskars.

Teollistumisen alkuaikoina tuotemerkiksi otettiin usein valmistuspaikkakunnan nimi. Mutta aikojen saatossa yritysten ja tuoteperheiden nimivalinnoissa on käytetty hyvin monenlaisia periaatteita.

1800-luvun lopulla yrityksiä ja tuotteita alettiin nimetä uusilla positiivisia tunteita herättävillä nimillä. Tästä uudesta ajasta kertovat vakuutusyhtiöiden nimet, joissa käytettiin Kalevalasta otettua nimistöä kuten Sampo, Pohjola ja Ilmarinen.

Nykyisin ne varmaankin kuulostaisivat uusina niminä pönötykseltä, mutta omaan aikaansa ne sopivat erinomaisesti, ja ne toimivat edelleen hyvin.

1900-luvun lopulla yleistyi käytäntö, jossa vanhat yritykset vaihtoivat nimensä uusiin nimiin jotka eivät viitanneet mihinkään eivätkä merkinneet mitään.

Ajatuksena oli usein se, että uudistunut tai toimenkuvaansa muuttanut yritys ei halunnut olla missään tekemisissä yhtiön vanhan maineen tai mielikuvan kanssa. Myös valtion yritykset ja laitokset muuttivat siinä määrin toimialaansa 1990-luvulle tultaessa, että vanhat nimet niin kuin ’Posti’ eivät enää vastanneet yrityksen toimialoja.

Ei historian painiolasti kaikille ollut mitenkään hankalaa, erityisesti yritykselle, jotka vetivät hatusta nimensä ja historiansa. Tällaisesta brändäyksestä on esimerkkinä mm. Ivana Helsinki, jonka taustatarina on puhdas sepitelmä.

Linkki ohjelmaan tässä.