Mikä kumma tämä intersektionaalinen feminismi nyt on? Mä en löydä tästä mitään uutta.

Kun tutkin 90- ja nollaluvulla tällaisia vähemmistöjen tunnustamisia (politics of recognition, Anerkennung) yliopistolla, luulin että tällaisista marginaalisuus- ja identiteettipyörityksistä oli jo päästy, koska ne olivat poliittisesti niin taantumuksellisia.

Tasa-arvofeministinä pidin tällaista erikoisuudentavoittelua aika ongelmallisena. Kun minkäänlaista yhteisymmärrystä ei tavoitellakaan, ainoastaan oman yhä sirpaleisemman ryhmänsä (tai yksittäisen persoonallisuutensa) kautta voi puhua itsestään, itselleen, itsekseen…

Kukaan ulkopuoliseksi tulkittu ei saa eikä voi sanoa mitään vaikkapa liikkuvasta sukupuoli-identiteetistä. Kaikki ”yleistäminen” on määrittelyvaltaa, vallan genealogiaa tms.

Jos nyt ollaan huolissaan kansan jakautumisesta (kahteen), tuollaisessa intersektionaalisuudessa jakautuminen on oikeastaan pirstaloitumista. Sen tulos on erilaisten täysin autististen saarekkeiden yhteiskunta, jossa toisesta ei voi eikä saa sanoa enää mitään.

Totta kai intersektionaalinen tulkinta vallasta on tosi: sukupuoli, etnisiteetti, yhteiskuntaluokka ja muut kietoutuvat toisiinsa ja vaikuttavat koko ajan hankalasti hahmotettavalla tavalla. En yritäkään kiistää sitä. Puhun politiikasta.

Mutta jos kaikenlainen ”julkisen alueen” toiminta tai perustaminen radikaalisti kyseenalaistetaan, eipä mitään voi enää poliittisesti sanoa. Politiikan julkisuuden (res publica) takana ja perustana on yhteinen alue ja yleistäminen. Aina. Muuten sitä ei voi olla olemassa.

Kreikkalaisilla oli tähän erottelut bios ja zoe; polis ja oikos. Koti ja politiikka; vapaa ihmiselämä ja silkka uusintaminen (ruoka, talous, suvunjatkaminen…)

Kun kaikenlainen eturyhmäajattelu – oli se sitten yhteiskuntaluokka, sukupuolitietoinen feminismi, queer-tasa-arvoisuus – kielletään, minä-itse saa oikeastaan vain elämäntapaenklaavin aseman, ei minkään julksesti edustetun ryhmän.

Muita elämäntapaenklaaveja ovat vaikka urheilukalastajat, hipsterit, kalliolaiset siistit tyypit… Ne eivät ole poliittisia ryhmiä.

Tässä tulee vastaan kummallinen tienhaara. On täysin ymmärrettävää, hyväksyttävää ja oikein, että ei alistu ulkoapäin koettuun identiteetin määrittelyyn. Tasa-arvoisuus on kuitenkin pelissä: From Gay Equality to Queer Rage. Pervoraivo on hyvä attitude mutta erittäin huono poliittinen agenda.

Jos lisäksi tässä monikulttuurisuuden ja relativismin äärimuodossa kyseenalaistetaan kokonaan tiede, historia, filosofia jne. pelkästään vallanpitäjien alueena, loputkin tasa-arvoisuudesta katoaa.

Yhdysvalloissa yritettiin ajaa läpi ehdotusta siitä, että amerikanafrikkalaisten slangillista kieltä (’Ebonics’), joka ei kunnioita kirjakielistä englantia, pidettäisiin vähemmistökielenä ja se saisi sellaisen aseman.

Niinpä kouluissa kielitaitoa ei voisi enää arvioida ja arvostella (tunnustaa) yleisten kilelioppisääntöjen mukaisesti, vaan mustat saisivat kirjoittaa ”omalla äidinkielellään”.

”Ei niin hyvä juttu”, monet amerikanafrikkalaiset kansalaisoikeusajattelijat sanoivat. Lopetetaan äidinkielen (yleisenglannin) osaaminen ja opettaminen, ja silloin viimeistään voidaan varmistaa, että amerikanafrikkalaiset on marginalisoitu työelämän ja koulutuksen ulkopuolelle. Että kiihdytetään marginalisoituminen äärimmilleen. Siitähän valtakulttuuri saa!

Monikulttuurisissa tutkintovaatimuksissa (multicultural curricula) voi sitten valita itselleen elämäntapaenklaavin. Ei opiskella vaikkapa Humanities-kokonaisuuden alla länsimaista filosofiaa tai historiaa.

Siirrytään suoraan etnisiteettitietoiseen opiskeluun tai History > Her Story -ajatteluun tai pervohistoriaan. Edelleen: hyvä pointti ja kritiikki on oikeutettua.

Onnettomaksi tikku-ukoksi jää kuitenkin tuo ”normaliteetti”, tuo yhteinen res publica -alue, jossa edustuksellinen demokratia toimii. Se todella on edustuksellinen, koska siinä joukko kokoaa intressinsä yhteiseksi (vaikkapa tasa-arvofeminismiksi, jota suuresti kunnioitan).

Jos ruvetaan lataamaan jotain Platon-Aristoteles-Kant-Hegel-jatkumoa ja todetaan se vain eurooppalaisten, valkoisten, kuolleiden, heteromiesten corpukseksi, perinnöksi, joka pitäisi hajottaa, dekonstruoida tai destruktoida ollaan taas Ebonics-tilanteessa.

Kaikki puhuvat vain omaa kieltään, omaa perintöään, omaa juttuaan, eikä julkista aluetta ole. Näin viimeistään marginalisoidaan vähemmistöryhmien (oikeastaan elämäntyylien) asema.

Vaikkapa dekonstruktion nimissä hajotetaan filosofian dikotomioita ja ajatellaan, että niistä poistetaan kaikki sukupuolisuus ja muut valtarakenteet. Tässä on kuitenkin nostettava esiin destruktion ja dekonstruktion olennaisin ero.

Dekonstruktiossa tunnetaan ja osataan, mitä kyseenalaistetaan (vaikka lopputulema ei enää olisi hahmotettavissa tietona tai toimintana). Destruktiossa ei.

Historia kuitenkin on, se ehdottomasti on, vääristynyt sukupuolellisesti, etnisiteetillisesti, yhteiskuntaluokallisesti.

Jos se halutaan dekonstruoida, se täytyy osata. Tällainen argumentti tunnetaan ”radikaalin konservatiivisuuden” nimellä.

Siinä mennään jo hyvin poleemiseen ajatteluun. Peruslausuma on: ”Nyt Platon kauniiseen käteen, länsimaisen fiosofian historia haltuun – ja sitten aletaan purkaa sitä, kunhan ja jos kykyä on”. (Esim. Allan Bloom.)

Rauhallisempi argumentti etsii yhteistä perustaa. Kyllä, nimenomaan yhteistä, ei pirstaleista. Äärirelativismia, sukupuolielimien silpomista ja kunniamurhia vastustetaan sen nimissä, mikä ihmisissä on yhteistä.

En sano, että lopputulos on ”oikein”, mutta siinä nousee esiin jonkinlainen vähimmäismuoto ”maailmankansalaisen etiikasta”. Suomessa tätä on ajanut esim. edesmennyt Juha Sihvola. Napataan kansainvälisestä keskustelusta toiseksi esimerkiksi vaikka Martha Nussbaum.

Äärimarginaaliksi itsensä asettaminen on hyvä juttu, jos halutaan irrottautua yhteiskunnasta. Mutta se on hyvin elitististä. Ei se ole mikään postkolonialistinen määrittelemättömyyden syli, johon astua.

Se on ylemmän keskiluokan, koulutetun post-feministin identiteetittömyys elämäntapaenklaavina. Kuluttaja- ja harrastusryhmä, joka on hylännyt edustuksellisuuden ajatuksen, vaikkapa sukupuolten tasa-arvon.

Koska kirjoitan tätä ja olen valkoinen mies jne., ja kirjoitan tätä vielä länsimaisen filosofian harteilla, tämä ei taatusti ole edes ymmärrettävää filosofiasta kieltäytyneille. Ainakaan se ole hyväksyttävää tai oikein.

Tiedän, että sana ’autisti’ on saanut tässä keskustelussa negatiivisen leiman. Käytetään sitten synonyymiä ’autopoieettinen yhteisö’. Sellainen tuottaa puhetta ja argumentteja vain itselleen. Muut kuulevat sen vain hälynä, ympäristön kohinana.

Jos marginaaliin haluatte, siitä vain sinne olemaan cooleja. Jossain performatiivisessa seminaarissa muun ylikoulutetun keskiluokan kanssa. Mä äänestän mieluummin naista, joka ajaa tasa-arvoa, reiluutta ja eettisiä arvoja.