Neljä kuukautta sodan päättymisen jälkeen ensimmäinen neuvostoliittolainen kulttuurivaltuuskunta tuli Suomeen.

Valtuuskunnan mukana tuli muun muassa Puna-armeijan kuoro, joka konsertoi Kansallisteatterissa ja Messuhallissa. Tästä alkoivat Suomen ja Neuvostoliiton väliset kulttuurisuhteet, joiden vaaliminen oli keskeinen osa maiden välistä uutta politiikkaa.

Kulttuuri oli Neuvostoliitolle tärkeä propaganda-ase, jolla pyrittiin kääntämään entisen vihollismaan kansalaiset ystäviksi.

Suomen ja Neuvostoliiton välisiä kulttuurisuhteita tutkinut Leena Sharma sanoo, että suurinta osaa kansasta tämä hymykampanja ei kuitenkaan koskaan vakuuttanut. Sitä kannattelivat etupäässä poliittinen eliitti, vasemmistolaiset kulttuuripiirit ja opportunistit, jotka haistoivat ystävyyspolitiikassa hyötymismahdollisuuksia.

Kekkosen kaudella kulttuurisuhteissakin omaksuttiin vahva itsesensuuri. Taiteessa tai mediassa ei saanut arvostella Neuvostoliittoa.

Neuvostoliitto oli hyvin herkkähipiäinen ystävä, joka loukkaantui varovaisestakin kritiikistä. Niinpä suomalaiset omaksuivat idänsuhteissa liturgisen kielenkäytön, joka on tästä ajasta katsoen absurdia ja tragikoomista.

Linkki ohjelmaan tässä.