On julmaa, miten sosio-ekonomiset lainalaisuudet pureutuvat ihon alle, iho huokuu noita eroja ja erot jopa muodostavat eräänlaisen sosio-ekonomisen ruumiin, josta heijastuu rippeet siitä, mikä kerran oli luokkayhteiskunta.
Tarkoitan aivan yksinkertaisesti sitä, että meidän ruumiissamme näkyy suoraan, mitä yhteiskuntaluokkaa – käytän tätä vanhahtavaa termiä – edustamme. Siinä missä varaus näkyi aikoinaan vaikkapa pyylevyytenä ja rusketus oli halveksuttava ilmentymä fyysisestä ulkotyöstä, kalifornialaisen naisen ideaali, niin ruokavalinnoissa kuin liikunnassakin, leijuu imperatiivina yllämme, yhä vähemmän sukupuoleen tai maantieteeseen kytkeytyneenä.
Itselleni päällimmäinen ongelma on haju. Olen alkanut haistaa itseni, eikä aistimus ole hyvä. Tupakoinnin totaalinen proletarisoituminen on yksi voimakkaimmista tällä hetkellä esiin piirtyvistä sosiaalisista eroista. Ammattikoululaisista kaksi kolmasosaa polttaa, lukiolaisista vain kymmenisen prosenttia. Lääkärikunnasta muistaakseni pari prosenttia.
Tämä heijastuu suoraan myös yleisessä asenneilmastossa. Ehdin jatko-opiskeluaikanani osallistua yhteen seminaariin, jossa sai polttaa. Tunnelma oli uskomattoman akateeminen, kuin tuulahdus jostain 1950-luvulta. Siinä me turisimme professoreiden seurassa, aina välillä savukkeen sytyttäen. Tämä seminaari oli kyllä tahallinen provokaatio ja arkaismi, jäänne menneestä. Tahallista snobismia.
Kun nyt poltan kadulla tai bussipysäkillä (kylläkin kiltisti kaukana katoksesta), ihmiset ovat aivan selvästi ottaneet asiakseen näyttää halveksuntansa nyrpistelemällä nenäänsä tai mittailemalla muuten päästä varpaisiin alentavalla katseella.
Kestäisin tuon kyllä. En ole niin arka sosiaaliselle mittailulle. Mittari on kuitenkin sisäistynyt ajan kanssa jo pahasti itseeni. Vieno savukkeen tuoksu on jotain kauaksi taakse jäänyttä elämää, ja nyt haistan itseni haisevan. Haisen raitiovaunussa, toisten kotona, aamulla herätessäni. Koska ero on niin selvästi sosio-ekonominen ja tapahtunut suhteellisen lyhyessä ajassa, sanotaan tämä suoraan: haisen prolelta.
Lisäksi olen päästänyt itseni viime aikoina lihomaan. Sama sosio-ekonominen mekanismi: prole minussa piirtyy yhä selvemmin esiin. – Ai niin, huonot ruokailutottumukset sekä stressi, joita sitten parannan Pepcid Duo -närästyslääkettä järsimällä.
Jumalauta! Milloin minusta on tullut amerikkalaisen poliisisarjan ”vanhan polven poliisi”, joka on läski, polttaa ketjussa, ahmii donitseja, on alkoholisoitunut, korruptoitunut ja käy huorissa? Vielä muutama vuosi sitten olin vain savukkeita polttava dandy.
Yhdistetään tähän sosiologi Henry Laasasen ajatukset ”seksuaalisesta pääomasta”, ja kuva on lohduton. Mies on huonossa asemassa seksuaalisen pääoman kilvoittelun kentällä, jota naiset (Laasasen mukaan) hallitsevat. Voin parantaa proletaarista asemaani koulutuksella (korkea), vallalla (pieni) ja varallisuudella (pahaista keskiluokkaa).
Yhdistetään nämä sosiaalisen pääoman lajit, ja syntyy valloittava sosiologinen ajatusleikki. Vaihdan vain mielikuvissani sukupuolta ja saan murskaavan arvion: en panisi itseni kanssa. Laadukas nykysosiologian tutkimustulos. Kuten pakinoitsija sanoi: syksy saa, minä en.